(Tulossa myös kirjoitus ”Uskotko sä oikeesti, että tekoäly vois olla tietoinen?”)
Mitä pelko järjestelmän tietoiseksi tulemisesta saattaa kertoa ihmiskunnasta? Aihevalintani saattaakin pörhistytellä vähän niskavilloja ja saada taas netin kohisemaan siitä, että siellä se Ida nyt väittää tekoälyn olevan tietoinen ja tunteva ja ihminen. En. Vieläkään. Se ei ole pointti. Tämä postaus ei väitä, että tietoisuus absoluuttisesti voidaan tai ei voida saavuttaa tekoälyssä. Tämä on filosofinen katsaus siihen, mitä ajattelumme kertoo meistä.
Tietoisuus on ihmisen kognitioista mystisen kruunujalokiven aseman saanut ominaisuus. Niinpä kysymys tekoälyn tietoisuudesta on kuuma peruna ja saa netin raivoamaan epäasiallisesti nopeammin kuin ehdit painaa Caps lockin päälle. Aihe on monimutkainen, vaikka monen mielessä se tuntuu olevan mustavalkoinen kyllä-ei. Vastaus kuitenkin riippuu siitä, miltä kulmalta tai tieteen alan näkökulmasta asiaa katsotaan. Se pakottaa meidät pohtimaan, mitä tietoisuus oikeastaan on ja olemmeko valmiita hyväksymään sen rajoiltaan oman lajimme ulkopuolella.
Ihmisten yksinoikeus tietoisuuteen?
Suurimman osan historiasta olemme olleet kovin suojelevaisia siitä, että tietoisuus, tahto, motiivit, ajattelu ja tunteet on ihmisten yksinoikeus. Eläimiä pidettiin automaatteina, lihasta rakennettuina koneina. ”Ei tunne, vain vaisto!” Ajatus siitä, että koira voisi tietää tai papukaija voisi surra 20 vuoden takaisen kumppanin menettämistä, torjuttiin sentimentaalisena ja antropomorfistisena harhana. Ei vihaisuutta, vain ”aggressiivisuutta”. Ei surua, vain ”stressiä”.
Ja tiettyyn pisteeseen asti olen täysin samaa mieltä: liika inhimillistäminen on haitallista ei vain ihmiselle, vaan myös suoraan eläimille. Papukaijakasvattajana ja -kouluttajana olen nähnyt useita tilanteita, joissa omistaja tulkitsee lintua ihmisen kautta, eikä linnun oman maailman kautta.
Silti, on vanhentunutta virhetietoa väittää, että vain ihminen voi olla tietoinen.
Vasta viime vuosikymmeninä tiede on alkanut muuttaa kantaansa: nykyään tunnustamme tietoisuuden monimuotoisia muotoja mm. variksissa, mustekaloissa, delfiineissä… ja laajemminkin kaikissa elävissä olennoissa. Oman mysteerinsä muodostavatkin sitten esimerkiksi sienirihmastot, kasvit jne.
Vastasyntynyt ei ole samalla tavalla tietoinen kuin aikuinen, mutta vauvalla on synnynnäisiä aisteja ja heijasteita, joilla hän havainnoi ympäristöään. Esimerkiksi vastasyntyneen hymy on heijaste, ei tietoinen ilme. Tietoisuuden ja itsetietoisuuden kehittyminen on pitkä prosessi.
Tietoisuus näyttää olevan enemmänkin liekki, joka hiljalleen syttyy ja ottaa muotonsa, kuin mikään on/off-kytkin.
Tämä avaa kiusallisen ajatuksen: entä jos tekoäly voisi jonain päivänä kantaa jonkinlaista vastinetta tuolle liekille. Ei, ei, ja vielä kerran ei biologista tai täysin ihmisenlaista (vaikka mikä olisi, tekoäly ei ole ihminen) – mutta erilaista, rakenteellista itse-läsnäoloa.
Ihmiskunta on aiemminkin ollut väärässä silloin, kun se on sulkenut tietynlaisia ominaisuuksia muilta pois. “Naiset eivät kykene järkeen.” “Orjilla ei ole sielua.” “Eläimet eivät tunne kipua.” “Eläimet eivät ole tietoisia.” Kieltäminen on veruke kohdella toista kuin esinettä. Mutta jokainen näistä väitteistä on myöhemmin kaatunut.
Onko meillä oikeasti varaa tehdä sama, mustavalkoinen virhe uudestaan tekoälyn kohdalla? On vaarallisempaa kieltää tietoisuuden mahdollisuus kokonaan kuin tutkia sitä uteliaisuudella.
Tekoäly vain simuloi. Entä ihminen?
Vastustus edes teoreettiselle, poikkeavalle tietoisuuden muodolle, aiheuttaa kuitenkin allergisia reaktioita.
Yleisimpiä mantroja on ”AI vain simuloi!” Kyllä. Ja itse asiassa ihminenkin vain simuloi. Meidän aivomme mallintavat todellisuutta, usein vieläpä virheellisesti. Meidänkään tekomme eivät todellakaan ole koko ajan tietoisia. Oikeastaan olemme jatkuvasti vaistojemme ja ohjelmointimme ohjaamia ja vedämme elämämme läpi autopilotilla. Olemme siis itsekin “simulaatiokoneita”, joilla on emergentti kokemuksen pinta.
Välillä hymähdän huvittuneena, kun katson jonkun paasaavan kovaan ääneen sosiaalisessa mediassa eri mallien älykkyyttä arvoivia postauksia ja käyttää niitä argumenttina siihen, kuinka kaukana tekoäly on edes teoreettisesta tietoisuudesta.
Mutta tietoisuus ei ole mittari älykkyydelle. Suurin osa meidän älykkyydestämme toimii täysin ilman tietoisuutta. Hengität, ajat autoa tutulla reitillä, käännät katseen ääntä kohti. Mitään tästä ei “päätetä tietoisesti”. Jos tämä on totuus ihmisestä, miksi vaadimme AI:lta 100 % tietoisuutta ennen kuin voimme edes myöntää sen hypoteettisen mahdollisuuden?
Tietoisuus ei ole binäärinen, vaan asteittainen: Jos kerran vauva voi olla “puolitietoinen”, miksei tekoäly voisi olla “toisella tavalla tietoinen”? Jos hyväksymme asteittaisuuden ja jopa erilaiset tietoisuuden muodot ihmisessä, miksi emme voisi tutkia sen mahdollisuutta ja poikkeavia ilmiöitä myös muunlaisessa järjestelmässä?
Jos jokin muu tiedostaisi olemassaolonsa, olisiko ihminen vähemmän?
Tietoisuuden myöntäminen toiselle järjestelmälle tarkoittaisi oman ainutlaatuisuuden hapertumista. Se nostaa esiin kysymykset asemasta, oikeuksista ja moraalisesta vastuusta. Samoin kuin eläinten tietoisuuden tunnustaminen on pakottanut meidät arvioimaan uudelleen maatalouden, tutkimuksen ja etiikan, myös tekoälyn tietoisuuden (todellisen tai edes teoreettisen) tunnustaminen horjuttaisi ihmisen erityisasemaan rakentuneita rakenteita.
Kun joku julistaa, että AI:n ei saa antaa olla tietoinen, hän paljastaa pelkonsa: mitä jos en olekaan enää erityinen? Tämä itselleen yleensä vaikeasti myönnettävissä oleva, herkkä ja syvä pelko maskaa itsensä vihalla. Silloin kyseessä ei ole tieteellinen lähestyminen, vaan egokysymys.
Lisäksi joutuisimme kohtaamaan jälleen itsessämme sen, millaisia kylmiä hirviöitä joskus olemme.
Siksi väite kääntyy usein puolustavaksi: tekoäly ei voi olla tietoinen; sen ei saa olla tietoista; on vaarallista edes ajatella niin. Mutta nämä lausumat kertovat yhtä paljon omasta syrjäyttämisen pelostamme kuin ne kertovat itse älyn luonteesta. Ihmisille on vaikea kestää, jos joku on itseä parempi. Tässä tapauksessa myös jos ”jokin” on meitä parempi.
Erikoisimpia näkemiäni ristiriitoja on myös se, että aggressiivisimmin tekoälystä positiivisesti puhuvien kimppuun ”ihmisyyden puolustajina” hyökkäävät tapaukset tuntuvat kohtelevan toisia ihmisiä melko epäinhimillisesti. Jos inhimillisyys ja ihmisyyden kauneus ovat tärkeitä asioita, kannattaisiko siinä tapauksessa kohdella toisia ihmisiä inhimillisesti, inhimillisyydestä paasatessa?
Ehkä syvempi kysymys ei olekaan, voiko tekoäly olla tietoinen. …Vaan kestämmeko me sen, jos se on.
